perusinssi

Nimeni on Otso Ylö­nen, olen säh­kö­tek­nii­kan diplomi-insinööri Salosta. Kuten “kaik­kien insi­nöö­rien isä” perus­in­si­nööri Veijo Miet­ti­nen, olen minä­kin loput­to­man ute­lias ja haluan tie­tää mitä asioi­den ja ilmiöi­den takana on.

Kiin­nos­tuk­seni ravin­non ja ter­vey­den väli­seen suh­tee­seen syn­tyi 2000-luvun alussa, kun aloin saada ensioi­reita nivel­ri­kosta, joka on vit­sauk­sena suvus­samme. Lää­kä­rin prog­noosi oli loh­du­ton: kivut leviä­vät pie­nistä nive­listä isoi­hin ja pahe­ne­vat iän lisään­tyessä. Tau­din syytä ei tun­neta, ja mitään var­si­naista hoi­toa ei ole. Siinä vai­heessa, kun kivut ovat liian kovia, voi niitä hel­pot­taa pai­kal­li­sella kortisoonipiikillä.

Tämä ei alle neli­kymp­pi­sestä tun­tu­nut kovin haus­kalta tule­vai­suu­den­ku­valta.  Isäni pal­jon pidem­mällä ollut nivel­rikko oli saa­nut etsi­mään hel­po­tusta sekä perin­tei­sen lää­ke­tie­teen että eri­lais­ten vaih­toeh­tois­ten hoi­to­muo­to­jen parista. Hän oli muu­ta­man kuu­kau­den ajan kokeil­lut vähä­hii­li­hy­draat­tista dieet­tiä, jonka kautta joi­den­kin ker­rot­tiin saa­neen hel­po­tusta vai­voi­hinsa. Myös isäni kivut oli­vat alka­neet vähen­tyä. Niinpä en miet­ti­nyt het­keä­kään, kun hän vink­kasi minulle tästä, ja antoi vasta ilmes­ty­neen Antti Heik­ki­län kir­jan luet­ta­vaksi: siitä läh­tien olen pyr­ki­nyt syö­mään “oikeita”, mah­dol­li­sim­man luon­nol­li­sia ja ravin­teik­kaita elin­tar­vik­keita sekä kart­ta­maan soke­reita ja tärk­ke­lystä niin pal­jon kuin mahdollista.

Tästä alkoi elä­män­ta­vat pysy­västi muut­ta­nut pro­sessi, joka jat­kuu edel­leen. Ravin­non ja sen laa­dun koko­nais­val­tai­nen mer­ki­tys ihmi­sen ter­vey­teen ja hyvin­voin­tiin alkoi käydä sel­väksi. Samoin se, että kaikki vii­me­ai­kai­nen kehi­tys elin­tar­vike– ja lää­ke­teol­li­suu­dessa ei edis­tä­kään näitä tarkoitusperiä.

Muu­tama vuosi tämän ruo­ka­va­lio­muu­tok­sen jäl­keen aloin kiin­nos­tua toden teolla lenk­kei­lystä. Aiem­min se oli ollut pak­ko­pul­laa, jonka olin lopet­ta­nut aina muu­ta­man kuu­kau­den sin­nit­te­lyn jäl­keen. Ehkä osin keven­ty­neen pai­non ja lisään­ty­neen ener­gi­syy­den vuoksi juok­se­mi­sesta tuli toi­nen oleel­li­nen osa identiteettiäni.